Miehet maailmalla
Paukkupakkaset, loskakelit, jäiset tiet, lumi ja pimeys eivät eivät luo positiivisia mielleyhtymiä, eteenkään sanan juoksuharjoittelu yhteydessä. Nämä ovat kuitenkin viimeaikoina olleet pinnassa joten "yleinen v...tus" alkoi jo olla suurta. Pitkän ja perusteellisen harkinnnan (n. 2 päivää) tuloksena päätimme "isoveljen" kanssa lähteä hakemaan pitoa, sillä halu voittaa maaliskuun testijuoksu oli/on kova.
Viikon päästä istuimme bussissa lakon huojuttamalle Hki-Vantaalle. Mika hoiti meille Tjäreborgin järjestämän matkan. Informaatiota matkasta saimme hurjasti: Tiistaina lähetään, Tiistaina tullaan takaisin, Teneriffan saarelle ja Puerto De La Cruzissa olisi karnevaalit, vaan tietoa mihin päin saarta olisimme menossa ei tjäreborgilaisilla vielä ollut.
Lento oli myöhässä, joten jäi aikaa tarkkailla minkälaista muuta porukkaa AirToursin luxuskone Tenerifelle lennättäisi. Keski-iäksi arvioimme n. 60 vuotta. Eläkeläisillähän tunnetusti on aikaa ja rahaa. Hiihtolomat alkaisivat vasta ensi viikolla, joten olimme koneen ehkä ainoat joiden ikähaarukka osui välille 17-24. Toisaalta emme (Mikakaan ei juuri) "bileporukoita" kaivanneetkaan, sillä matkan teemaksihan oli heti sovittu treeni, harjoittelu, juokseminen sekä tehoreenit.
Lentoa voisi kuvailla sanoilla siisti, hienostunut ja sujuva. Pientä häslinkiähän on kuitenkin aina on. Vain 12 päivällistä oli unohtunut Suomeen. Kahvin sai ruuan perään alle tunnin odottelun jälkeen ja kokis oli loppu muuta muuten palvelu pelasi. Matka sujui (sananmukaisesti) siivillä kun smalltalk vieressä istuvien hienostorouvin kanssa luisti mukavasti. Silmistäni he pystyivät heti näkemään, että olen "kiltti poika" ja rupesivatkin kilvan esittelemään meille tyttäriensä kuvia. Teneriffan kentällä, lämpimässä yössä, meille sitten selvisi, että majoituspaikkamme olisi todellakin Puerto De La Cruzissa hotelli Bambissa ja jo kello 2 sikäläistä aikaa rupesimme ns. vetämään hirsiä.
Ensimmäiseen päivään heräsimme pitkien yöunien jälkeen. Tervetulotilaisuus oli jo yöllä päätetty vaihtaa pitkiin yöuniin. Päivät päätettiin heti ensimmäisestä alkaen aloittaa aamulenkillä. Kaupungin kapeilta kaduilta paineltiin ensin rantabulevardille. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja lämmin, sopivan kostea merituuli piti ilman raikkaana. Torin läpi aallonmurtajan päälle juoksemaan ja niin uskomattomalta kuin se saattaa kuullostaakin, pitoa löytyi paikasta kuin paikasta. Tsekkasimme vielä beachin, parit asuinalueet (kun ei meinattu löytää pois) ja kaupungin keskustan. Oli odotettavissa upea leiri.
Harjoitusten väleillä tavallisesti trimmasimme rusketusrajotamme rannalla. Niin myös ensimmäisenä päivänä, vaan silloin erehdyimme maksullisille merivesialtaille. Muina päivinä tunsimme oikeat merenrannat luonnollisemmiksi paikoiksi näyttää massiivista yläkroppaamme yläosattomille naisille (jotka tosin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olivat yli 50 vuotiaita).
Torstaina harjoitusohjelmassamme luki pääharjoituksena pitkä lenkki. Sitä lähdettiin suorittamaan divarista ostamamme kartan avulla. Kartassa oli monta tietä jota ei ollut maastossa ja maastossa monta tietä jota ei ollut kartassa, mutta niin vaan lopulta olimme n. 800m korkeudessa ja jopa tiesimme missä. Aurinko oli jo laskenut ja pimeys tuli yllättävän nopeasti. Lämpötilakaan ei enään näin korkealla ollut varustukseemme (juoksushortsit ja hihaton juoksupaita) sopiva. Saipahan paikallinen nuoriso puhuttavaa joksikin aikaa kun hullut suomipojat juoksivat mäkeä ensin ylös ja sitten samaa tietä alas. Alastulo oli yllättäen ainakin yhtä raskas kuin nousu. Alamäki oli niin jyrkkää, että etenkään Mikan jalat eivät pitäneet tästä poikkeuksellisesta rasituksesta. Vieläkun kartanluku pimeässä ilman lamppua ei ole helppoa niin eksyimme tieltä ja kaktuspellossa Mika teloi vielä hieman polveaan puuhun.
Perjantaina se sitten tapahtui. Suomenkautta kiri tieto että Mika Myllylä hiihtää taas Suomea mailmankartalle. Tänäänhän me juhlistetaan hieman Mikaa. Jopa pari juoma saatettaisiin juoda sillä huomenna olisi lepopäivä. Erehdyksissämme menimme hehkuttamaan hotellihenkilökunnan suomea puhuvalle Hunajapupulle (Rodriquez tai jotain oikealta nimeltään) Mikan mestaruutta. Hunajan kommentteja: "Kukas se on? En ole koskaan kuullutkaan!" "Minä en ymmärrä sitä hommaa ollenkaan, muut menee autolla ja ne lykkii sauvoilla" "Alamäkeen hiihto on sentään hauskaa". Maailman kuulu Suomessa. Ehkä se ei sit ookkaan niin kova jätkä se Myllylä ja päätimmekin juoda Hunajapupun tekemät hunajarommit ihan itsellemme. Iltaa jatkettiin Supermercadosta ostetulla 3,60 mk maksaneella hienostuneesti nautitulla valkoviinillä sekä tyylikkäästi hoidetulla pizzalla käynnillä.
Mukavan hilpeään tilaan päästyämme painelimme vielä tarkistamaan karnevaali-illan meininkiä. Oudot bileet. Ihmiset, etenkään paikalliset nuoret eivät olleet kännissä (sanan varsinaisessa merkityksessä). Jos Suomessa olis vastaavat bileet niin noin puolet alle 17 vuotiaista olisivat siinä vaiheessa iltaa kontanneet ja oksentaneet. Kaikilla,paitsi meillä, näytti kuitenkin olevan hauskaa. Sopisi ehkä ottaa mallia! Myös "kierrevohvelit" tekivät meihin vaikutuksen. Kun vaan joku osais tehdä niitä täälläkin...
Lauantaina beachiltä tullessamme oli kaupunki oudon hiljaisen oloinen. Melu kuitenkin kävellessämme kasvoi ja kasvoi. Pian törmäsimme karnevaalikulkueeseen. Olimme jo ehtineet veikkailla että TapKe ja PR-miehetkin pystyisivät väsäämään moiset bileet. Nyt napa heilui kuitenkin siihen malliin että meistä tuskin siihen olisi.
Iso hätkähdys ja sen huomasimme. Viimeinen päivä oli käsillä. Aikainen herätys ja bussilla rannan suuntaan koilliseen n. 15km. Uskollisesta jo hieman kärsineestäkin kartasta olimme suunnitelleet lenkin, joka kruunaisi upean reissumme. Alkupätkät olivat jyrkkää vuorenrinnettä suoraan ylös. Tyydyimme kävelemään.
Jonkin aikaa käveltyämme huomasimme että sää oli pilvinen vain Puerton yläpuolella ja koillisen( vasemman) suunnassa pilviä ei juuri ole. Parhaat näköalat (eli Teiden huippu ja Orotovan laakso) kuitenkin avautuisivat oikealle, joten ihastelimme tässä tapauksessa melko mitättömiäkin panoramoja. Lopulta pitkä suora mäki noin 900m korkeudessa loppui ja tie muuttui kiemurtelevaksi pinnoittamattomaksi vuoristotieksi. Olimme löytäneet vasta nyt parhaat lenkkipaikat.
Vuoristotiet "mutkittelevat" mäet joten sikamaisen jyrkkiä kohtia ei ole. Aloimme juosta, sillä olin juuri tajunnut että jalat tykkäävät siitä että niillä juostaan, eikä Mikakaan repusta huolimatta vastaan laittanut. Kasvillisuus muuttui pengerretyistä pelloista ensin melkoiseksi risukoksi ja sitä kautta isoksi havumetsäksi. Aurinko pilkotti pinjojen välistä ja nyt yli 1000 metrissäkin oli juoksupaitakeli, vaikka Puertosta lähtiessämme varustauduimme kerrastoin ja tuulipuvuin. Suuret puut estivät näkemisen, mutta metsäkin oli niin upea ettei näköaloja ehditty edes kaipaamaan.
Reittimme oli noussut 1500 metrin hujakoille ja olimme tullee pilvisen Orotova-laakson puolelle mutta metsän takia emmen nähneet muuta kuin suurikokoisia pinjoja. Sitten metsään tuli lopulta valon mentävä kolo ja näimme siitä vilauksen, Teidestä nimittäin. Outoa sinänsä sillä säänhän oli pilvinen, mutta toisaalta aurinko paistoi. Tiukka spurtaus mäkeen paremmalle paikalle ja edessä oli ehkä toiseksi kaunein koskaan näkemistäni asioista. Kuvassa ei suinkaan ole meri ja saari vaan laakso ja huippu, välissä pilviä.
Vaan kaikki loppuu aikanaan, niin myös Teneriffan juoksuleiri. Ensikerralla olemme viisaampia ja tiedämme heti parhaat paikat missä kannattaa juosta. Ensi vuonna lähdetään uudestaan, millä porukalla ja minne ei vielä ole päätetty.