En saanut suunnistuksen jaloa taitoa äidinmaidosta. Minusta piti tulla huippu jalkapalloilija tai herkkä haitari- virtuoosi, mutta päädyin soita väkipakolla ramppaavaksi hikiseksi puskajussiksi. Jos lihassoluistani edes puoliprosenttia olisi ollut nopeita tai sormeni muutaman millin pitempiä, välttyisin nyt ehkä pimeistä syystalven lenkeistä vastatuulen paiskomaa räntää päin. Mutta tein valintani... vai jouduinko manipuloiduksi?

Ehkä se oli ystäväni Korpisen Oiso, joka lahjuksin suostutteli minut RaLu:n oravapolkukoulun puiseville teoriatunneille ollessamme 12? Tai viimein valmentajani Stigu, joka latasi näyttöruudun täydeltä harjoitussuunnitelmia murkkupojan murheeksi? Tai ehkä lopulta Jukolan kirkas yö vietteli pauloihinsa Rautavaaralla? Ei siinä näin pitänyt käydä!

Mutta nyt sisuskalvoja raastaa toipilaspäivän menetetty mäkivetotreeni, ja hiestä helmeilevä sormi liukuu tuloslistaa alas epätoivoisesti omistajansa nimeä nuuskien. Kisapäivän aatot kuluvat vessan kantta kolisuttaen, ja unten maille käydään aina korkealta ykköspallin kautta... niin kuin tullaan tekemään vielä monen vuoden ajan...

Jotakin meni tosiaan pieleen, ja pahasti!

(Antti, 1999)